Mitä olen, mitä en ole, kas siinäpä

Pohdituttaa itseys ja omat reviirit.
Olen aikamoinen, jos joihinkin on uskominen.
Moni ei kuule sitä, mitä minä viikottain, koskaan. Silti se jää laihaksi, ei sitä itse usko. Miksei? Olenhan monasti oikeasti tehnyt parhaani ja itsekin tyytyväinen kulloiseenkin juttuun minkä teen.
Silti.
Johtunee yksinkertaisesti siitä, että vaikka kuinka nöyrästi itseäni tarkastelen, olen aina enemmän. Kehujen aiheet ovat itselleni aiheettomia, koska ne ovat minun arkeni, työtä, sitä jota osaan, mitä kuuluukin tehdä.
On pyrittävä vieläkin korkeammalle.
Aina olen ollut alisuoriutuja, että perää on silläkin, että tunne johtuisi siitä, etten oikeasti ole tehnyt kaikkeani.
Mutta sekin vaihtelee.
Mitä on tehdä kaikkensa?
Se on eri asia eri ihmisille.
Jotain voi hioa loputtomiin, mutta jossain vaiheessa on vain sanottava, se on valmis nyt, vaikkei ole.
En minä.
Se jokin.
Se on valmis.
En minä,
koskaan.
Siksi se tunne.
Se täytyisi nyt hyväksyä.

Reviireistä:
Miksi minä annan toisen tulla reviirilleni, mutten halua sen pysyvän täällä.
Käymään vain tänne tullaan, eikä olemaan!
Niinkö?
Miksi se aina tuntuu siltä.
Onko tässäkin kyse siitä, että aina pyrkii johonkin muuhun, johonkin enemmän.
Milloin on tarpeeksi?
Nyt on hyvä,
oikeastaan nyt on hyvä.
Tai
ainakin
aika hyvä.
Miksi?

Pulma.