Mitä olen, mitä en ole, kas siinäpä

Pohdituttaa itseys ja omat reviirit.
Olen aikamoinen, jos joihinkin on uskominen.
Moni ei kuule sitä, mitä minä viikottain, koskaan. Silti se jää laihaksi, ei sitä itse usko. Miksei? Olenhan monasti oikeasti tehnyt parhaani ja itsekin tyytyväinen kulloiseenkin juttuun minkä teen.
Silti.
Johtunee yksinkertaisesti siitä, että vaikka kuinka nöyrästi itseäni tarkastelen, olen aina enemmän. Kehujen aiheet ovat itselleni aiheettomia, koska ne ovat minun arkeni, työtä, sitä jota osaan, mitä kuuluukin tehdä.
On pyrittävä vieläkin korkeammalle.
Aina olen ollut alisuoriutuja, että perää on silläkin, että tunne johtuisi siitä, etten oikeasti ole tehnyt kaikkeani.
Mutta sekin vaihtelee.
Mitä on tehdä kaikkensa?
Se on eri asia eri ihmisille.
Jotain voi hioa loputtomiin, mutta jossain vaiheessa on vain sanottava, se on valmis nyt, vaikkei ole.
En minä.
Se jokin.
Se on valmis.
En minä,
koskaan.
Siksi se tunne.
Se täytyisi nyt hyväksyä.

Reviireistä:
Miksi minä annan toisen tulla reviirilleni, mutten halua sen pysyvän täällä.
Käymään vain tänne tullaan, eikä olemaan!
Niinkö?
Miksi se aina tuntuu siltä.
Onko tässäkin kyse siitä, että aina pyrkii johonkin muuhun, johonkin enemmän.
Milloin on tarpeeksi?
Nyt on hyvä,
oikeastaan nyt on hyvä.
Tai
ainakin
aika hyvä.
Miksi?

Pulma.

Peremmälle

Kohta Salonkini on valmis. Siis se oikea. Missä istumme taivasta katsellen valkeilla sohvilla ja litkimme viiniä jaamme leivän. Kohta.
Enää tarvitaan toinen sohva. Ne asetan vastakkain. Niiden välissä on pehmeä matto istua ja tyynyjä, paljon tyynyjä, kaikessa siinä valkoisuudessa ne hohtavat tuhannen ja yhden yön väreissä. Niin sen täytyy mennä.

Salonkini ei siis ole sininen, vaikka sellaiseksi se uhkasi muodostua. Ei sinistä ei.

En ole kirjoittanut mitään aikoihin, mutta aloitin valokuvaamisen. Jotenkin niitä runoja on tehtävä, miksei sitten kuvilla, ne kertovat yli sen tuhat sanaa.

Aurinko tulvii huoneisiini.

HIljaisuus

Ehken ollut vain niin syvällä taiteen riemussa kuin hän?
Ehkä olen siitä nauttija, liian kyyninen sitä itse tehdäkseni...

No, en minä oikeasti noin ajattele.

Tunne työntää liikkeelle ja saa ajan virtaamaan. Hän rakentelee nyt hienoja kuvia ja maalaa kauniita säveliä, tiedän. Koska Hän on ihmeellinen.

Ja minä olen valinnut olevani jumissa.

Siihen asti nautin hiljaisuudesta ja olen nättinä ;)

Valkoinen sohva

Täytyy hankkia toinen valkoinen sohva, jotta salonkiin mahtuu istumaan kaikki halukkaat. Odotamme väenryntäystä...
Odotamme.

Tänään ei tapahdu mitään, vaikka toivoisi.
Toivoa...

"...ilot muistot enenee,
toivot vähenee..."
E.L.

Elossa

Se oli se elokuva aikanaan. Kertoi niistä lento-onnettomuuden uhreista, jotka joutuivat turvautumaan kannibalismiin selvitäkseen. Osuvaa. JOudun syömään itsestäni jotain, jotta selviäisin. Tällaiset rutistukset ovat epätasapainon carnevaalit.

Vaikka tuttu ilmiö tekee tuloaan. Aikaa ei olisi, mutta aivot työskentelevät ylikierroksilla. Sen kaiken tuhannen muun ohessa syntyy ideoita uusia ja uusia ideoita vanhoihin ideoihin. Pidän kirjaa niistä.

Runo päivässä on kasassa runolla viikossa. Kiitos runotorstain! Julkaistaan aina Kantapäässä!

Taiteilijaminä on elossa siis, mutta vain juuri ja juuri. Jos tätä poikkeustilaa kestää vielä se saattaa kadota. On niin tuore ominaisuus minussa kuitenkin, identiteetti ei selkärangan tyvessä vielä kiinni, että pelko katoamisesta on aiheellinen. Tämän blogin tarkoitus se ääneen sanoa, jotta Aina voi palata, jotta Se ei katoa, jotta Muistaisin olevani Elossa!

Runo päivässä

Kokeilin viikon vakaasti turruttaa itsestäni luovuuden vimmaa.
Tuloksena rakoileva parisuhde ja minuuden eksyminen elävään helvettiin, toivottomaan tulevaisuuteen.

Runo päivässä, kun ei aamusivuille ole aikaa.

Kannan mukanani mustakantista vihkoa ja kynää. Ja se saa syntyä hetkistä, harjoituksia, lauseiden maistelua, harjoittelen, kuten maalari viivoja ja vetoja, harjoittelen, pidän yllä, varpaillani olen.

Ehkä sitten joskus...


Tiedän nyt mikä on arin paikka ihmisessä. Se on hengen laulu vielä tulematon, ankara.

Kynä nurkassa

Heitin kynän nurkkaan. Alistun kolmeksi kuukaudeksi maailman valtaan. Tämä blogi olkoon se alteregoni, joka on todellisuus, ettei se maailma minua täysin nielaise.

Hiukan pelottaa. Pelkään todella unohtavani sen mikä on oikeasti tärkeää. Olen tehnyt sen aikaisemminkin.

Uskon silti vakaasti, että ajoittain on etäännyttävä, jotta voi palata. Jotta sanat olisivat hautuneet kypsiksi.

Toukokuussa, kun maailman ote minusta hellittää, aloitan. Silloin noudan kynäni nurkasta. Istun valkeuden eteen ja otan vastaan, välitän.

Varmuuden vuoksi laitan muistutuksia kännykän päivyriin. Vappupäivänä soi herätys: Kirjoita Tyttö, kirjoita!

Menninkäisen viisauksia

Kun olin herkkänän minuuteni kanssa, kuin eläisi toista teini-ikää, uutta mahdollisuuttani makustelin, kohtasin Menninkäisen.
Menninkäinen sanoi levottomalle sielulleni: "Älä huoli vaikket tunne saavasi aikaiseksi. Oikeasti saat aikaan enemmän kuin uskotkaan. Istuuko se suuri kirjailija järvimökkinsä rantasaunan kuistilla ja kuukaudessa tekee elämää suuremman työnsä? -Ei. Ei ne sadat sivut tyhjästä synny. Ne kumpuavat, kirjain kirjaimelta, sana sanalta ja lause lauseelta siitä kaikesta mikä kirjailiassa on kohdannut ennen tuota hetkeä siinä järvisaunan kuistilla. Kaikki mikä hänessä on kohdannut, jokainen ihminen, hetki, tuoksu, ääni ja tapahtumien sarja."

Tavutan "Pyöreääkulmaa" ja lepään tässä hetkessä. Sillä kaikki tämä, jokainen askel turhuuden käytävällä kaikuva, painautuu minun mieleeni -myöhemmin palattavaksi.

Pilluja saatana

Olin taidenäyttelyn avajaisissa. Kaksi toisiinsa tukeutuvaa taiteilijaa pitivät yhteisen näyttelyn. Se on minusta aina hienoa! Ei ole nimittäin aivan itsestään selvää, että taiteilija pystyy sellaiseen huomion jakamiseen. Galleria vuokrat ovat karmeita ja panostus on kova, miksei sitä jakaisi... Jakaminen vaatii myös rohkeutta. Täytyy olla ystävyys kunnossa ja luottamus toisen luomistyöhön, siitä pitää, jotta kunnian tai kunniattomuuden edessä seisoo vahvana.

Pidin toisesta, mutten toisesta. Molemmat olivat hyviä, oikein taitavia, sitä en kiellä, enkä taida olla se kaikkein asiantuntevin arvioija. Mutta sillä oikeudella, mikä jokaisella ihmisellä on ihmisyytensä puolesta taidetta nähdä: Pidin toisesta ja toisesta en niinkään!

Jotenkin tuntuu, että kaikki, taiteen lajista riippumatta, käyvät läpi, usein aloitteluvaiheessa, jonkinmoisen itsenäistymisprosessin ja oksentavat sen kaiken mitä ovat kokeneet siihen kankaalle tai mille lie. Usein tuotos on erittäin kantaaottava ja shokeeraava. Usein tuntuu, että sellaista jopa hurrataan. Niin kuin siellä taidenäyttelyn avajaisissa -toisen taiteilijan töitä kuvaili tavallinen kolmekymppinen Pena: "Noihan on pilluja, saatana!". Irvokkaita verisiä naisen sukupuolielimiä hyvinkin, kiva.
- Mikä siinä on, että niin moni aloitteleva taiteilija kuvittelee parantuvansa jostain mitä kantaa mukanaan, siitä tuskasta sillä että oksentaa sen kankaalle kaiken kansan katsottavaksi? Olisi mukava, jos kävisivät hiukan Terapiassa ensin. Saahan sitä läpikäydä, mutta toivoisin siihen jotain älyä, jotta joku muukin kuin naiseudestaan ahdistunut wanna-be feministi voisi löytää niistä jotain...

Se toinen esiintyi muutenkin edukseen. Katse oli suora ja värit huikeita. Prosessit päällä, huomasi kyllä, muttei pilluja, ei enää tarvinnut ulkosynnyttimiä, oli siirtynyt munasarjoihin.

Etsivä löytää

-eikä löydä!

Kun kovasti repii hiuksia ja tuskailee ja huutaa luovuuden valon tulevan, se ei tule. Onnetar kadottaa pelissä ne jotka toivovat voittoja vääristä syistä. Pakko, kiire ja suorittaminen lienee ne yleisimmät väärät syyt.

Oikeita syitä voisi olla rakkaus, ilo ja hetkestä nauttiminen.

Jokaisen taiteilijan tulisi olla Taolainen. Maistaa etikkaa hymyssä suin: tiedän mitä tämä on, enkä odottanutkaan muuta. Tässä hetkessä!

Se, joka lopettaa etsinnät, nauttiakseen hetkestä, se vasta löytääkin.

Vuorokausirytmi ja käymistila

Vuorokausirytmini on persiillään. Se on tämä "loma" minkä sen aiheuttaa. Heräämisen vasta iltaan. Monena aamuna olen sitkeästi noussut aamunkajoa ihailemaan, mutta kulmakarvat ovat olleet umpiunessa puolillepäivin. Ei auta kaffet ei konstit ei. Illan pimeydessä piristyy, muttei sen vertaa lopulta, että saisi mitään aikaiseksi.

Mitä sitä pitäisi saada aikaiseksi?

Yöllä, kun sänkyyn vasta kolmeksi kömmin, pohdin vielä ajan olotilaani. Se hyrisee jotain käymistilaa, tyhjäkäyntiä pelkään. Tuskastuu, kuluttaa ympäristöä ja omia voimavaroja. Miten osaisin itseni sammuttaa. Olla joko, tai. Ei aina käynnissä. Moottori kuluu, kele!

Kun opiskelee, aivot täyttyvät tuon keskeneräisyyden ajatuksesta. Vaikka lähtisi seitsemäksi vuodeksi minne lie siinä välillä, se on jossain takaraivon kuoren alla se tykytys, kaikki on levellään.

Selkeät päätökset auttavat, mustat ja valkoiset päätökset. Minä *tana pidän ovet auki, en etene, tai ainakin siltä tuntuu nyt.

Olin päässyt jo suureen päätökseen siitä mitä haluan. Ja sitten taannuin maailman ääniin, sukelsin niihin kuvitellen että säilyn selkeänä päämäärästäni. Tämä kivikkoinen taival sotkeutuu siihen virtaan, tulvaan, jalat kastelee, jota en halua, en oikeasti. Haluan olla minä ja tehdä sitä mikä hyrisee sisälläni. Hiljaisuudessa sen ääni voimistuu.

Siksi kai yöksi herään.

Nyt tarvitsee kohdata sitä hyrinää.

Tarttua kirjoittamisen työhön todella.





Aloittaminen on aina se vaikein askel...

Alussa

Alku on joka hetki. Tämä on tämän blogin alku. Tämän palikan, ja palikoista koostuu monta kokonaisuutta.
Alussa oli myös sana ja se sana se oli Jumalan luona, kuten luovuuskin, uskon.

Mitä eroa on Juice Leskisellä ja Ismo Alangolla?
Molemmat ovat huikean luovia ihmisiä ja tehneet vaikka mitä hienoa. Molempien musiikki on sulaa kultaa ja sanoitukset kaikuvat enkelten kielellä... -noh, hiukan liioittelen.

Mietimme tuota ja minussa kumpui tuntemus, omaa tuntemusta kaikki lopulta, että Juice tiedosti luovuutensa, sanansa lähtevän sieltä mistä se lähteekin, kaiken alun voimasta. Alun sanasta lähti hänen laulunsa.
Ismolla kaikuu ainakin alkupään tuotannossa vahvasti kamppailu, ehkä vieläkin, en tiedä, en tunne tähteä tarpeeksi, sanan alkulähdettä vastaan.
Taistelu luovuudesta tekee siitä tuskaista. Moni luulee, että taiteellisuus ja luovuuden lahja ovat siksi tuskalla kyllästettyjä, ettei ilman tuskaa synny taidetta.
Moni sitten tuskailee aikansa eikä saa siinä tuskassa lopulta luotua yhtään mitään.

Kauniimpaa se taide, se luovuuden hedelmä, joka on vapaana tullakseen, joka inspiraatiosta virtaa puhtaana, jostain alusta. Jokainen sana jo luomisen hetkellä luotavaksi luotu.

Alussa on sana. Se sana elää edelleen jokaisessa sanassa jonka luomme.

Olipas se. Olipas se korkealta ja kovaa.
Näin alussa.