Mitä olen, mitä en ole, kas siinäpä

Pohdituttaa itseys ja omat reviirit.
Olen aikamoinen, jos joihinkin on uskominen.
Moni ei kuule sitä, mitä minä viikottain, koskaan. Silti se jää laihaksi, ei sitä itse usko. Miksei? Olenhan monasti oikeasti tehnyt parhaani ja itsekin tyytyväinen kulloiseenkin juttuun minkä teen.
Silti.
Johtunee yksinkertaisesti siitä, että vaikka kuinka nöyrästi itseäni tarkastelen, olen aina enemmän. Kehujen aiheet ovat itselleni aiheettomia, koska ne ovat minun arkeni, työtä, sitä jota osaan, mitä kuuluukin tehdä.
On pyrittävä vieläkin korkeammalle.
Aina olen ollut alisuoriutuja, että perää on silläkin, että tunne johtuisi siitä, etten oikeasti ole tehnyt kaikkeani.
Mutta sekin vaihtelee.
Mitä on tehdä kaikkensa?
Se on eri asia eri ihmisille.
Jotain voi hioa loputtomiin, mutta jossain vaiheessa on vain sanottava, se on valmis nyt, vaikkei ole.
En minä.
Se jokin.
Se on valmis.
En minä,
koskaan.
Siksi se tunne.
Se täytyisi nyt hyväksyä.

Reviireistä:
Miksi minä annan toisen tulla reviirilleni, mutten halua sen pysyvän täällä.
Käymään vain tänne tullaan, eikä olemaan!
Niinkö?
Miksi se aina tuntuu siltä.
Onko tässäkin kyse siitä, että aina pyrkii johonkin muuhun, johonkin enemmän.
Milloin on tarpeeksi?
Nyt on hyvä,
oikeastaan nyt on hyvä.
Tai
ainakin
aika hyvä.
Miksi?

Pulma.

Peremmälle

Kohta Salonkini on valmis. Siis se oikea. Missä istumme taivasta katsellen valkeilla sohvilla ja litkimme viiniä jaamme leivän. Kohta.
Enää tarvitaan toinen sohva. Ne asetan vastakkain. Niiden välissä on pehmeä matto istua ja tyynyjä, paljon tyynyjä, kaikessa siinä valkoisuudessa ne hohtavat tuhannen ja yhden yön väreissä. Niin sen täytyy mennä.

Salonkini ei siis ole sininen, vaikka sellaiseksi se uhkasi muodostua. Ei sinistä ei.

En ole kirjoittanut mitään aikoihin, mutta aloitin valokuvaamisen. Jotenkin niitä runoja on tehtävä, miksei sitten kuvilla, ne kertovat yli sen tuhat sanaa.

Aurinko tulvii huoneisiini.

HIljaisuus

Ehken ollut vain niin syvällä taiteen riemussa kuin hän?
Ehkä olen siitä nauttija, liian kyyninen sitä itse tehdäkseni...

No, en minä oikeasti noin ajattele.

Tunne työntää liikkeelle ja saa ajan virtaamaan. Hän rakentelee nyt hienoja kuvia ja maalaa kauniita säveliä, tiedän. Koska Hän on ihmeellinen.

Ja minä olen valinnut olevani jumissa.

Siihen asti nautin hiljaisuudesta ja olen nättinä ;)

Valkoinen sohva

Täytyy hankkia toinen valkoinen sohva, jotta salonkiin mahtuu istumaan kaikki halukkaat. Odotamme väenryntäystä...
Odotamme.

Tänään ei tapahdu mitään, vaikka toivoisi.
Toivoa...

"...ilot muistot enenee,
toivot vähenee..."
E.L.

Elossa

Se oli se elokuva aikanaan. Kertoi niistä lento-onnettomuuden uhreista, jotka joutuivat turvautumaan kannibalismiin selvitäkseen. Osuvaa. JOudun syömään itsestäni jotain, jotta selviäisin. Tällaiset rutistukset ovat epätasapainon carnevaalit.

Vaikka tuttu ilmiö tekee tuloaan. Aikaa ei olisi, mutta aivot työskentelevät ylikierroksilla. Sen kaiken tuhannen muun ohessa syntyy ideoita uusia ja uusia ideoita vanhoihin ideoihin. Pidän kirjaa niistä.

Runo päivässä on kasassa runolla viikossa. Kiitos runotorstain! Julkaistaan aina Kantapäässä!

Taiteilijaminä on elossa siis, mutta vain juuri ja juuri. Jos tätä poikkeustilaa kestää vielä se saattaa kadota. On niin tuore ominaisuus minussa kuitenkin, identiteetti ei selkärangan tyvessä vielä kiinni, että pelko katoamisesta on aiheellinen. Tämän blogin tarkoitus se ääneen sanoa, jotta Aina voi palata, jotta Se ei katoa, jotta Muistaisin olevani Elossa!

Runo päivässä

Kokeilin viikon vakaasti turruttaa itsestäni luovuuden vimmaa.
Tuloksena rakoileva parisuhde ja minuuden eksyminen elävään helvettiin, toivottomaan tulevaisuuteen.

Runo päivässä, kun ei aamusivuille ole aikaa.

Kannan mukanani mustakantista vihkoa ja kynää. Ja se saa syntyä hetkistä, harjoituksia, lauseiden maistelua, harjoittelen, kuten maalari viivoja ja vetoja, harjoittelen, pidän yllä, varpaillani olen.

Ehkä sitten joskus...


Tiedän nyt mikä on arin paikka ihmisessä. Se on hengen laulu vielä tulematon, ankara.

Kynä nurkassa

Heitin kynän nurkkaan. Alistun kolmeksi kuukaudeksi maailman valtaan. Tämä blogi olkoon se alteregoni, joka on todellisuus, ettei se maailma minua täysin nielaise.

Hiukan pelottaa. Pelkään todella unohtavani sen mikä on oikeasti tärkeää. Olen tehnyt sen aikaisemminkin.

Uskon silti vakaasti, että ajoittain on etäännyttävä, jotta voi palata. Jotta sanat olisivat hautuneet kypsiksi.

Toukokuussa, kun maailman ote minusta hellittää, aloitan. Silloin noudan kynäni nurkasta. Istun valkeuden eteen ja otan vastaan, välitän.

Varmuuden vuoksi laitan muistutuksia kännykän päivyriin. Vappupäivänä soi herätys: Kirjoita Tyttö, kirjoita!