Elossa

Se oli se elokuva aikanaan. Kertoi niistä lento-onnettomuuden uhreista, jotka joutuivat turvautumaan kannibalismiin selvitäkseen. Osuvaa. JOudun syömään itsestäni jotain, jotta selviäisin. Tällaiset rutistukset ovat epätasapainon carnevaalit.

Vaikka tuttu ilmiö tekee tuloaan. Aikaa ei olisi, mutta aivot työskentelevät ylikierroksilla. Sen kaiken tuhannen muun ohessa syntyy ideoita uusia ja uusia ideoita vanhoihin ideoihin. Pidän kirjaa niistä.

Runo päivässä on kasassa runolla viikossa. Kiitos runotorstain! Julkaistaan aina Kantapäässä!

Taiteilijaminä on elossa siis, mutta vain juuri ja juuri. Jos tätä poikkeustilaa kestää vielä se saattaa kadota. On niin tuore ominaisuus minussa kuitenkin, identiteetti ei selkärangan tyvessä vielä kiinni, että pelko katoamisesta on aiheellinen. Tämän blogin tarkoitus se ääneen sanoa, jotta Aina voi palata, jotta Se ei katoa, jotta Muistaisin olevani Elossa!

Runo päivässä

Kokeilin viikon vakaasti turruttaa itsestäni luovuuden vimmaa.
Tuloksena rakoileva parisuhde ja minuuden eksyminen elävään helvettiin, toivottomaan tulevaisuuteen.

Runo päivässä, kun ei aamusivuille ole aikaa.

Kannan mukanani mustakantista vihkoa ja kynää. Ja se saa syntyä hetkistä, harjoituksia, lauseiden maistelua, harjoittelen, kuten maalari viivoja ja vetoja, harjoittelen, pidän yllä, varpaillani olen.

Ehkä sitten joskus...


Tiedän nyt mikä on arin paikka ihmisessä. Se on hengen laulu vielä tulematon, ankara.