Kokeilin viikon vakaasti turruttaa itsestäni luovuuden vimmaa.
Tuloksena rakoileva parisuhde ja minuuden eksyminen elävään helvettiin, toivottomaan tulevaisuuteen.
Runo päivässä, kun ei aamusivuille ole aikaa.
Kannan mukanani mustakantista vihkoa ja kynää. Ja se saa syntyä hetkistä, harjoituksia, lauseiden maistelua, harjoittelen, kuten maalari viivoja ja vetoja, harjoittelen, pidän yllä, varpaillani olen.
Ehkä sitten joskus...
Tiedän nyt mikä on arin paikka ihmisessä. Se on hengen laulu vielä tulematon, ankara.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment