Olin taidenäyttelyn avajaisissa. Kaksi toisiinsa tukeutuvaa taiteilijaa pitivät yhteisen näyttelyn. Se on minusta aina hienoa! Ei ole nimittäin aivan itsestään selvää, että taiteilija pystyy sellaiseen huomion jakamiseen. Galleria vuokrat ovat karmeita ja panostus on kova, miksei sitä jakaisi... Jakaminen vaatii myös rohkeutta. Täytyy olla ystävyys kunnossa ja luottamus toisen luomistyöhön, siitä pitää, jotta kunnian tai kunniattomuuden edessä seisoo vahvana.
Pidin toisesta, mutten toisesta. Molemmat olivat hyviä, oikein taitavia, sitä en kiellä, enkä taida olla se kaikkein asiantuntevin arvioija. Mutta sillä oikeudella, mikä jokaisella ihmisellä on ihmisyytensä puolesta taidetta nähdä: Pidin toisesta ja toisesta en niinkään!
Jotenkin tuntuu, että kaikki, taiteen lajista riippumatta, käyvät läpi, usein aloitteluvaiheessa, jonkinmoisen itsenäistymisprosessin ja oksentavat sen kaiken mitä ovat kokeneet siihen kankaalle tai mille lie. Usein tuotos on erittäin kantaaottava ja shokeeraava. Usein tuntuu, että sellaista jopa hurrataan. Niin kuin siellä taidenäyttelyn avajaisissa -toisen taiteilijan töitä kuvaili tavallinen kolmekymppinen Pena: "Noihan on pilluja, saatana!". Irvokkaita verisiä naisen sukupuolielimiä hyvinkin, kiva.
- Mikä siinä on, että niin moni aloitteleva taiteilija kuvittelee parantuvansa jostain mitä kantaa mukanaan, siitä tuskasta sillä että oksentaa sen kankaalle kaiken kansan katsottavaksi? Olisi mukava, jos kävisivät hiukan Terapiassa ensin. Saahan sitä läpikäydä, mutta toivoisin siihen jotain älyä, jotta joku muukin kuin naiseudestaan ahdistunut wanna-be feministi voisi löytää niistä jotain...
Se toinen esiintyi muutenkin edukseen. Katse oli suora ja värit huikeita. Prosessit päällä, huomasi kyllä, muttei pilluja, ei enää tarvinnut ulkosynnyttimiä, oli siirtynyt munasarjoihin.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment