Vuorokausirytmini on persiillään. Se on tämä "loma" minkä sen aiheuttaa. Heräämisen vasta iltaan. Monena aamuna olen sitkeästi noussut aamunkajoa ihailemaan, mutta kulmakarvat ovat olleet umpiunessa puolillepäivin. Ei auta kaffet ei konstit ei. Illan pimeydessä piristyy, muttei sen vertaa lopulta, että saisi mitään aikaiseksi.
Mitä sitä pitäisi saada aikaiseksi?
Yöllä, kun sänkyyn vasta kolmeksi kömmin, pohdin vielä ajan olotilaani. Se hyrisee jotain käymistilaa, tyhjäkäyntiä pelkään. Tuskastuu, kuluttaa ympäristöä ja omia voimavaroja. Miten osaisin itseni sammuttaa. Olla joko, tai. Ei aina käynnissä. Moottori kuluu, kele!
Kun opiskelee, aivot täyttyvät tuon keskeneräisyyden ajatuksesta. Vaikka lähtisi seitsemäksi vuodeksi minne lie siinä välillä, se on jossain takaraivon kuoren alla se tykytys, kaikki on levellään.
Selkeät päätökset auttavat, mustat ja valkoiset päätökset. Minä *tana pidän ovet auki, en etene, tai ainakin siltä tuntuu nyt.
Olin päässyt jo suureen päätökseen siitä mitä haluan. Ja sitten taannuin maailman ääniin, sukelsin niihin kuvitellen että säilyn selkeänä päämäärästäni. Tämä kivikkoinen taival sotkeutuu siihen virtaan, tulvaan, jalat kastelee, jota en halua, en oikeasti. Haluan olla minä ja tehdä sitä mikä hyrisee sisälläni. Hiljaisuudessa sen ääni voimistuu.
Siksi kai yöksi herään.
Nyt tarvitsee kohdata sitä hyrinää.
Tarttua kirjoittamisen työhön todella.
Aloittaminen on aina se vaikein askel...
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment